Juhannukseksi kotiin
42 minuuttia sitten
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Markkinointiviestintää
Vaikka markkinointiviestinnän kurssilla on tähän mennessä opetettu kaikkea muuta, mutta ei markkinointiviestintää, olen kuitenkin alkanut ajatella asioita markkinointiviestinnällisesti. Ja yllättäen se on aika stimuloivaa. Mietin paljonko maksaisi painattaa pieniä kirjanmerkkejä, esimerkiksi Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita kirjoista. Toisella puolella voisi olla kirjan kansikuva, ja takana jokin hauska sitaatti kirjasta. Ne sitaatit pitäisi tietenkin etsiä, ja omien kirjojen lukeminen on myrkkyä. Ja entä jos en löytäisikään yhtään hauskaa sitaattia. Mutta jos kirjoista löytyisi hauskoja kohtia, niitä voisi painattaa pikkuisiin söpöihin kortteihin, joita voisi kylvää ympäriinsä. Ihmiset ehkä ottaisivat niitä, ilahtuisivat niiden sisältämistä pienistä oivalluksista, katsoisivat tarkemmin, että kuka näin hauskalla tavalla maailmasta ja elämästä sanailee. Sitten he menisivät kauppaan ja ostaisivat kirjani. Yksinkertaista. Vai onko? Ehkä pitäisi mennä nukkumaan.
torstai 27. toukokuuta 2010
Torstain kunniaksi tankaa
Näin luonto kostaa.
Kauppatorilla kahvia
lokki naapurin
piirakan vei, mitähän
lämmintä hiuksissani?
Runotorstaissa runoillaan Viestistä
Kauppatorilla kahvia
lokki naapurin
piirakan vei, mitähän
lämmintä hiuksissani?
Runotorstaissa runoillaan Viestistä
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Onnen kantamoinen vai tuleva kiintotähti
Pistän tuonne seurantaan nuoren innostuneen kollegan blogin. Jollekin siis käy näinkin, että olematta erityisen himokas lukija ja kirjallisuuden ystävä muutenkaan, päättää jossain vaiheessa vain kirjoittaa kirjan, tarjoaa sitä kustantamolle, ja seuraavana päivänä tarjotaan kustannussopimusta. Kolumnejakin hän jo kirjoittelee. Jäämme seuraamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Olen oman 16 vuotta jatkuneen kirjallisen pyristelyni aikana nähnyt 16 vuoden uudet ihmeelliset tulokkaat. Näin minä tietenkin joitakin jo sitä aikaisemminkin, mutta en seurannut debytantteja yhtä systemaattisesti. Jos olen rehellinen, en minä näitä asioita nytkään seuraa systemaattisesti. Mutta uusia ihmeitä synnytetään keväin, syksyin. Heitä purskahtelee kuin siittiöitä hedelmöittämään kirjallisuuden munasolua. Mikähän kielikuva tuokin nyt oli olevinaan. No kumminkin, heitä tulee ja menee, ja aina on tietysti heitä jotka lunastavat pysyvämmän paikan. Sanon pysyvämmän, koska ei ole täällä mitään pysyvää. Tämä ehkä kuulostaa kyyniseltä, ja voi olla ettei vain kuulosta, vaan suorastaan on kyynistä.
Helmi Heinosen blogissa oli juttua siitä, ettei hän ole juurikaan ehtinyt lukea romaaneja. Ei suinkaan ole ensimmäinen kirjailija, joka mainostaa sitä, ettei ole paljonkaan lukenut kirjoja. Mielestäni Kata Kärkkäinenkin kirjallisen uransa alkuvaiheessa kertoi, ettei ole juuri lukenut kirjoja. Mikähän mahtaa olla nykyisen Katariina Sourin näkemys asiasta?
Minusta on jännää, että ihmiset, jotka eivät välitä lukea kirjoja kuitenkin haluavat ilmeisesti muiden lukevan niitä, koskapa kerran niitä ovat itse maailmaan tuuppaamassa. Ei kai kirjoja kannata kirjoittaa ellei kukaan niitä lue.
Minulle kirjat ovat olleet välttämätön henkireikä elämässä. Sekä niiden lukeminen, että myös kirjoittaminen. Olen minä silti ehkä joskus täälläkin itkenyt etten enää jaksa lukea romaaneja. Juuri nyt olen kuitenkin lukenut muutaman romaanin. Ne ovat:
Anu Holopainen, Molemmin jaloin **** (Neljä tähteä viidestä. Yksi jää uupumaan, koska henkilöiden nahkoihin ei uitu niin kiihkeästi, kuin minä aina toivoisin tapahtuvan. Kiinnostavat teos joka tapauksessa)
Leena Lander Käsky*** 1/2
Jane Green Hiekkalinna **
Olen oman 16 vuotta jatkuneen kirjallisen pyristelyni aikana nähnyt 16 vuoden uudet ihmeelliset tulokkaat. Näin minä tietenkin joitakin jo sitä aikaisemminkin, mutta en seurannut debytantteja yhtä systemaattisesti. Jos olen rehellinen, en minä näitä asioita nytkään seuraa systemaattisesti. Mutta uusia ihmeitä synnytetään keväin, syksyin. Heitä purskahtelee kuin siittiöitä hedelmöittämään kirjallisuuden munasolua. Mikähän kielikuva tuokin nyt oli olevinaan. No kumminkin, heitä tulee ja menee, ja aina on tietysti heitä jotka lunastavat pysyvämmän paikan. Sanon pysyvämmän, koska ei ole täällä mitään pysyvää. Tämä ehkä kuulostaa kyyniseltä, ja voi olla ettei vain kuulosta, vaan suorastaan on kyynistä.
Helmi Heinosen blogissa oli juttua siitä, ettei hän ole juurikaan ehtinyt lukea romaaneja. Ei suinkaan ole ensimmäinen kirjailija, joka mainostaa sitä, ettei ole paljonkaan lukenut kirjoja. Mielestäni Kata Kärkkäinenkin kirjallisen uransa alkuvaiheessa kertoi, ettei ole juuri lukenut kirjoja. Mikähän mahtaa olla nykyisen Katariina Sourin näkemys asiasta?
Minusta on jännää, että ihmiset, jotka eivät välitä lukea kirjoja kuitenkin haluavat ilmeisesti muiden lukevan niitä, koskapa kerran niitä ovat itse maailmaan tuuppaamassa. Ei kai kirjoja kannata kirjoittaa ellei kukaan niitä lue.
Minulle kirjat ovat olleet välttämätön henkireikä elämässä. Sekä niiden lukeminen, että myös kirjoittaminen. Olen minä silti ehkä joskus täälläkin itkenyt etten enää jaksa lukea romaaneja. Juuri nyt olen kuitenkin lukenut muutaman romaanin. Ne ovat:
Anu Holopainen, Molemmin jaloin **** (Neljä tähteä viidestä. Yksi jää uupumaan, koska henkilöiden nahkoihin ei uitu niin kiihkeästi, kuin minä aina toivoisin tapahtuvan. Kiinnostavat teos joka tapauksessa)
Leena Lander Käsky*** 1/2
Jane Green Hiekkalinna **
maanantai 24. toukokuuta 2010
Olen simppeli kone
Ihminen kiitteli tänään kirjaani. Piristyin heti. Sitten mietin miksi olen niin helppo. Jos haluat piristää minua, kehu kirjaani. Sinun ei tarvitse edes lukea sitä, kunhan kehut. Aina tietysti parempi, jos tosiaan olet lukenut kirjani, ja voit kertoa, mistä nimenomaisesta asiasta pidit kirjassani. Jos haluat pimentää päivääni, kerro minulle ikäviä juttuja siitä, mitä olet kuullut joidenkin sanoneen kirjastani, se tehoaa nopeasti ja varmasti.
Toivoisin, etten reagoisi asioihin näin ennalta arvattavasti, mutta minkäs teet.
Ihminen hylkäsi tänään kaveripyyntöni Facebookissa. Hän lähetti perään viestin, jossa pyysi, etten pahoittaisi mieltäni. Sanoin, etten pahoittanut mieltäni, mutta pahoitin tietenkin mieleni siitä huolimatta. Hän sanoi, että ottaa kavereiksi vain ihmisiä, joiden kanssa on ollut muutenkin tekemisissä viimeisen viiden vuoden aikana. Olin vilpittömän hämmästynyt siitä, että me emme muka ole olleet tekemisissä viimeisen viiden vuoden aikana. Juurihan hän kävi meillä kylässä! Muistan vieläkin, mitä ruokaa laitoin, ja miten se ei kelvannut hänen lapsilleen, koska en osaa laittaa lapsiruokaa. Mutta tosiaan, hän kävi kylässä siellä entisessä asuinpaikassani, ja Turussakin olen asunut jo viisi vuotta.
Jos hän olisi hyväksynyt kaveripyyntöni, ajattelisin, että tämä oli hyvä päivä. Nyt ajattelen, että tämä oli aika tavanomainen päivä. Näin se siis menee. Kehu minua, ole kaverini, ja minä heilutan häntää. Arvostele minua, käännä minulle selkäsi, olen alakuloinen.
Mutta ei hätää. Jotain voitin tänäänkin, jotain menetin. Tänään oli koulua, huomenna on kirjoituspäivä. Olen alkanut ajaa itseäni sisään Auliksen ajatusmaailmaan.
Toivoisin, etten reagoisi asioihin näin ennalta arvattavasti, mutta minkäs teet.
Ihminen hylkäsi tänään kaveripyyntöni Facebookissa. Hän lähetti perään viestin, jossa pyysi, etten pahoittaisi mieltäni. Sanoin, etten pahoittanut mieltäni, mutta pahoitin tietenkin mieleni siitä huolimatta. Hän sanoi, että ottaa kavereiksi vain ihmisiä, joiden kanssa on ollut muutenkin tekemisissä viimeisen viiden vuoden aikana. Olin vilpittömän hämmästynyt siitä, että me emme muka ole olleet tekemisissä viimeisen viiden vuoden aikana. Juurihan hän kävi meillä kylässä! Muistan vieläkin, mitä ruokaa laitoin, ja miten se ei kelvannut hänen lapsilleen, koska en osaa laittaa lapsiruokaa. Mutta tosiaan, hän kävi kylässä siellä entisessä asuinpaikassani, ja Turussakin olen asunut jo viisi vuotta.
Jos hän olisi hyväksynyt kaveripyyntöni, ajattelisin, että tämä oli hyvä päivä. Nyt ajattelen, että tämä oli aika tavanomainen päivä. Näin se siis menee. Kehu minua, ole kaverini, ja minä heilutan häntää. Arvostele minua, käännä minulle selkäsi, olen alakuloinen.
Mutta ei hätää. Jotain voitin tänäänkin, jotain menetin. Tänään oli koulua, huomenna on kirjoituspäivä. Olen alkanut ajaa itseäni sisään Auliksen ajatusmaailmaan.
perjantai 21. toukokuuta 2010
Asiakasrajapintaa
Nyt kun joudun tämän tästä istumaan koulussa, arvostan enemmän päiviä, jolloin voin olla kotona ja kirjoittaa. Mietin välillä, onko tässä koulutuksessa mitään järkeä. Toisaalta niinkin yllättävä oppiaine kuin asiakaspalvelu on alkanut vaikuttaa kiehtovalta elämänalueelta. Pitkän päivän illassa Ishiguro kuvaa unohtumattomasti hovimestarin mielenmaailmaa, mutta hyvän asiakaspalvelijan mielenmaailma on melkein yhtä mielenkiintoinen. Sitä vain ei ole tullut ennen ajatelleeksi, koska hyviä asiakaspalvelijoita tapaa niin harvoin. Mutta on olemassa ihmislaji, joka kanavoi kunnianhimonsa asiakaspalveluun, ja tämä valkeni minulle vasta eilen.
Joka päivä opin kiehtovia termejä, jouduin esimerkiksi miettimään mitä kokemuksia minulla on asiakasrajapinnassa työskentelystä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ei mitään. Pitäisi tietenkin olla, mutta ei ole. Sitten aloin ajatella, että tuotteeni on kuitenkin aika asiakasystävällinen. Olen nähnyt paljon vaivaa kehittääkseni kerrontatekniikkaani. Tosin kritiikeissä tämä asia tuodaan usein esiin kuin se olisi puute. Viimeksi Aamulehden kritiikissä kirjastani huitaistiin, että se on helppolukuinen. Aivan kuin kriitikko olettaisi, että jos kirja on helppo lukea, se on ollut myös helppo kirjoittaa.
Tulin myös ajatelleeksi, että eikö tämän bloginkin voisi nähdä asiakaspalveluna, täällähän minä olen kaikkien niiden tavattavissa, joita sattuu kiinnostamaan.
Se on ehkä ollut huonoa asiakaspalvelua, että kirjani vaikuttavat hömpemmiltä kuin ovat. Ja ovatko ne parhaassa mahdollisessa paikassa kirjaston romantiikkahyllyssä, sitäkin edelleen mietin. Joskus epäilen, anteeksi vain, että ne ovat siellä hömppähyllyssä, koska olen nainen, ja koska olen aikoinani paljon puolustanut hömppää. Koska olen puolustanut hömppää, sen täytyy tarkoittaa, että minunkin kirjani ovat sitä. Oletan, että ajatus kulkee suurin piirtein noin. Minulta on nimittäin aika moni kysynyt, että miksi kirjani ovat siellä.
Nyt joka tapauksessa pitäisi miettiä, millä tavalla voisin parantaa omaa asiakaspalveluani. Luulen silti, että suurimmat ongelmat löytyvät sieltä markkinointiviestinnän puolelta.
Joka päivä opin kiehtovia termejä, jouduin esimerkiksi miettimään mitä kokemuksia minulla on asiakasrajapinnassa työskentelystä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ei mitään. Pitäisi tietenkin olla, mutta ei ole. Sitten aloin ajatella, että tuotteeni on kuitenkin aika asiakasystävällinen. Olen nähnyt paljon vaivaa kehittääkseni kerrontatekniikkaani. Tosin kritiikeissä tämä asia tuodaan usein esiin kuin se olisi puute. Viimeksi Aamulehden kritiikissä kirjastani huitaistiin, että se on helppolukuinen. Aivan kuin kriitikko olettaisi, että jos kirja on helppo lukea, se on ollut myös helppo kirjoittaa.
Tulin myös ajatelleeksi, että eikö tämän bloginkin voisi nähdä asiakaspalveluna, täällähän minä olen kaikkien niiden tavattavissa, joita sattuu kiinnostamaan.
Se on ehkä ollut huonoa asiakaspalvelua, että kirjani vaikuttavat hömpemmiltä kuin ovat. Ja ovatko ne parhaassa mahdollisessa paikassa kirjaston romantiikkahyllyssä, sitäkin edelleen mietin. Joskus epäilen, anteeksi vain, että ne ovat siellä hömppähyllyssä, koska olen nainen, ja koska olen aikoinani paljon puolustanut hömppää. Koska olen puolustanut hömppää, sen täytyy tarkoittaa, että minunkin kirjani ovat sitä. Oletan, että ajatus kulkee suurin piirtein noin. Minulta on nimittäin aika moni kysynyt, että miksi kirjani ovat siellä.
Nyt joka tapauksessa pitäisi miettiä, millä tavalla voisin parantaa omaa asiakaspalveluani. Luulen silti, että suurimmat ongelmat löytyvät sieltä markkinointiviestinnän puolelta.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Turku on absurdin mekka
Minulta pyydettiin absurdia Turkuun liittyvää novellia kokoelmaan, jonka tarkoitus on ilmestyä joskus ensi vuoden puolella. Sanoisin näin, että runsauden pula syntyy, sillä Turku on absurdin mekka. Täällä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti kaikkea, jota ei uskoisi todeksi. Myllysilta, Toriparkki, tapa jolla kulttuuripääkaupunkivuotta ajetaan. Nytkin ollaan juuri sopivasti lakkauttamassa Taideakatemian Nukketeatterin ja sirkuksen koulutusohjelmia. Rönsyt pois, että on sitten kulttuurille tilaa vuonna 2011! Joten tietenkin suostuin oikopäätä, voisin saman tien tarjoutua kirjoittamaan kokoelman kaikki novellit.
Eilen tuli jossain ajankohtaisohjelmassa pätkä siitä kuinka pari pientä lastenkotia ollaan säästösyistä lakkauttamassa. Lastenkodit ajetaan alas, ja lapsoset hajasijoitetaan ympäriinsä. Ihan kiva. Näillä lapsillahan on elämässään jo kosolti kokemusta hylkäämisistä ja siitä että heistä ei kukaan välitä, joten tällainen lastenkodin alasajo ei varmaan tunnukaan missään. Ja jos he ovat tällä välin ehtineet kiintyä toisiinsa ja mahdollisesti hoitajiin, niin onkin jo korkea aika katkaista tällaiset kiintymyssuhteet, ettei totuus unohtuisi. Tervetuloa Turkuun.
Eilen tuli jossain ajankohtaisohjelmassa pätkä siitä kuinka pari pientä lastenkotia ollaan säästösyistä lakkauttamassa. Lastenkodit ajetaan alas, ja lapsoset hajasijoitetaan ympäriinsä. Ihan kiva. Näillä lapsillahan on elämässään jo kosolti kokemusta hylkäämisistä ja siitä että heistä ei kukaan välitä, joten tällainen lastenkodin alasajo ei varmaan tunnukaan missään. Ja jos he ovat tällä välin ehtineet kiintyä toisiinsa ja mahdollisesti hoitajiin, niin onkin jo korkea aika katkaista tällaiset kiintymyssuhteet, ettei totuus unohtuisi. Tervetuloa Turkuun.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Sosiaalisuutta
Huoneessa on valkoiset seinät
ja sinisiä muovisia tuoleja
joiden teräsjalat raapivat lattiaa.
Maidossa on nimilappu.
Ihmiset istuvat
melamiinipöydän ääressä,
se kolahtaa äänekkäästi
aina kun muki osuu pintaan.
Kyllä tuli kaunis ilma täksi viikonlopuksi, joku sanoo.
Niinpä, ihan ihmeellistä! muut kiirehtivät säestämään.
Sitten tulee hiljaista.
Ihmiset tutkivat mukejaan
aivan kuin niiden uumenista
voisi nousta vastaus
olemassaolon peruskysymyksiin.
Kahvi on liian väkevää, minä sanon,
kannan korteni sosiaalisuuden kekoon.
***
Runotorstai
"Ainoa mitä voin ajatella."
ja sinisiä muovisia tuoleja
joiden teräsjalat raapivat lattiaa.
Maidossa on nimilappu.
Ihmiset istuvat
melamiinipöydän ääressä,
se kolahtaa äänekkäästi
aina kun muki osuu pintaan.
Kyllä tuli kaunis ilma täksi viikonlopuksi, joku sanoo.
Niinpä, ihan ihmeellistä! muut kiirehtivät säestämään.
Sitten tulee hiljaista.
Ihmiset tutkivat mukejaan
aivan kuin niiden uumenista
voisi nousta vastaus
olemassaolon peruskysymyksiin.
Kahvi on liian väkevää, minä sanon,
kannan korteni sosiaalisuuden kekoon.
***
Runotorstai
"Ainoa mitä voin ajatella."
tiistai 11. toukokuuta 2010
Minun kykyjäni ei kartoitella!
Olen aloittanut markkinointiviestinnän kurssin ikään kuin lennossa. Tavoitteena on, että oppisin markkinoimaan. Opin jo yhden hienon sanan: brändiarkkitehtuuri. Se on selvästikin ollut urallani heikoissa kantimissa.
Tavoitteeni on, että kurssi ei kauheasti sotkisi kirjoittamistani, mutta tietenkin se sotkee. Se kestää lähes vuoden, ja valmistaa minua Markkinointiviestinnän ammattitutkintoon. Nyt minua on kaksi päivää testattu. Eilen jouduin ruotsin kokeeseen, tämä päivä alkoi matematiikan testillä ja jatkui äidinkielellä. Tunsin joutuneeni peruskouluun. En yllättynyt huomatessani, että sekä matematiikka, että ruotsi tuottivat vaikeuksia, äidinkielen koe sen sijaan tuntui helpolta.
Maanantaina tehtäisiin kykykartoituksia. Pyysin itselleni vapautuksen. Uskon selviytyväni elämässä ilman kykykartoitusta. Minulle kyllä selitettiin, että kykykartoitus voisi olla mielenkiintoinen, mutta viisikymmentäyksivuotiaana olen jo niin vakavasti luutunut, että uskon tietäväni omat kykyni ilman kartoitustakin. Jos saisin tietää, että minulla on jokin yllättävä kyky, josta en ole ollut aikaisemmin tietoinen, en kuitenkin kovin helposti alkaisi vaihtaa elämänstrategiaani sen vuoksi. Olen kiinnostunut uusista kyvyistäni ja niiden tuomista mahdollisuuksista vasta siinä vaiheessa, kun olen näiden vanhojen kykyjeni kanssa täydellisessä umpikujassa. Käsittääkseni se hetki ei ole vielä nyt, mutta voihan se vielä tulla. Kun se tulee, lupaan heti mennä kykykartoitukseen.
Tavoitteeni on, että kurssi ei kauheasti sotkisi kirjoittamistani, mutta tietenkin se sotkee. Se kestää lähes vuoden, ja valmistaa minua Markkinointiviestinnän ammattitutkintoon. Nyt minua on kaksi päivää testattu. Eilen jouduin ruotsin kokeeseen, tämä päivä alkoi matematiikan testillä ja jatkui äidinkielellä. Tunsin joutuneeni peruskouluun. En yllättynyt huomatessani, että sekä matematiikka, että ruotsi tuottivat vaikeuksia, äidinkielen koe sen sijaan tuntui helpolta.
Maanantaina tehtäisiin kykykartoituksia. Pyysin itselleni vapautuksen. Uskon selviytyväni elämässä ilman kykykartoitusta. Minulle kyllä selitettiin, että kykykartoitus voisi olla mielenkiintoinen, mutta viisikymmentäyksivuotiaana olen jo niin vakavasti luutunut, että uskon tietäväni omat kykyni ilman kartoitustakin. Jos saisin tietää, että minulla on jokin yllättävä kyky, josta en ole ollut aikaisemmin tietoinen, en kuitenkin kovin helposti alkaisi vaihtaa elämänstrategiaani sen vuoksi. Olen kiinnostunut uusista kyvyistäni ja niiden tuomista mahdollisuuksista vasta siinä vaiheessa, kun olen näiden vanhojen kykyjeni kanssa täydellisessä umpikujassa. Käsittääkseni se hetki ei ole vielä nyt, mutta voihan se vielä tulla. Kun se tulee, lupaan heti mennä kykykartoitukseen.
lauantai 8. toukokuuta 2010
Ihmisen outous
Pari päivää sitten katselin televisiosta eläintenpelastusohjelmaa. Eläimet loukkaantuvat, joutuvat vaaroihin, ja ihmiset tulevat ja pelastavat. Sitten näytetään onnellinen eläin onnellisen omistajansa kanssa ja katsoja pyyhkii kostuneita silmiään.
Jossain kaukaisessa maassa oli viisiviikkoinen kissanpentu eksynyt viemäriputkeen, eikä osannut sieltä ulos. Pennun hätäinen maukuna viilsi sydäntä. Pelastuspartio yritti saada pentua ulos erilaisin menetelmin, mikään ei onnistunut. Kiirekin oli, sillä säätiedotus lupasi rankkasateita, joilloin viemärit täyttyisivät, ja pentu hukkuisi.
Kun mikään lempeämpi keino ei tehonnut, kutsuttiin paikalle palokunta, joka alkoi ruiskuttaa viemäriin vettä, niin että pentu huuhtoutuisi veden mukana ulos viemäristä. Ankara menetelmä tepsi, ja henkihieverissä oleva pentu pullahti ihmisten ilmoille. Kaikki riemuitsivat, mutta sitten tuli hätä, sillä pentu oli eloton. Se käärittiin pyyhkeeseen ja sitä alettiin elvyttää.
Kissa virkosi, se tutkittiin, todettiin kuivuneeksi ja nälkiintyneeksi. Se nesteytettiin, sille annettiin ruokaa. Se oli niin nälkäinen, että yritti syödä kupin reunatkin. Pentu sai uuden kodin miehen luona, jolla oli ennestään pari kissaa. Lopussa näytettiin virkku pentu pyörimässä vimmatusti ympäri huushollia. Ikävä koettelemus viemärissä ei näyttänyt painavan mieltä.
Kirjoitan tästä asiasta siksi, että tämä ihmisen olemuksessa oleva syvä ristiriita hämmentää minua aina. Ihmiset ovat toisaalta niin julmia, että ylläpitävät lihateollisuutta, joka merkitsee helvetillisiä oloja esimerkiksi sikojen kaltaisille älykkäille olennoille, mutta toisaalta ovat valmiita käynnistämään ison koneiston pelastaakseen yhden kissanpennun.
Ihmiskunnan historia on julmuuksien historiaa, vaikka toisaalta meissä on tämä järjetön ulottuvuus, että voimme yhtäkkiä tuntea kaiken voittavaa myötätuntoa jotain yhtä surkeaa pientä olentoa kohtaan, jonka ehkä voimme pelastaa.
En oikein osaa päättää, onko tämä ihmisyyteen kuuluva piirre kaunis vai kauhistuttava.
Jossain kaukaisessa maassa oli viisiviikkoinen kissanpentu eksynyt viemäriputkeen, eikä osannut sieltä ulos. Pennun hätäinen maukuna viilsi sydäntä. Pelastuspartio yritti saada pentua ulos erilaisin menetelmin, mikään ei onnistunut. Kiirekin oli, sillä säätiedotus lupasi rankkasateita, joilloin viemärit täyttyisivät, ja pentu hukkuisi.
Kun mikään lempeämpi keino ei tehonnut, kutsuttiin paikalle palokunta, joka alkoi ruiskuttaa viemäriin vettä, niin että pentu huuhtoutuisi veden mukana ulos viemäristä. Ankara menetelmä tepsi, ja henkihieverissä oleva pentu pullahti ihmisten ilmoille. Kaikki riemuitsivat, mutta sitten tuli hätä, sillä pentu oli eloton. Se käärittiin pyyhkeeseen ja sitä alettiin elvyttää.
Kissa virkosi, se tutkittiin, todettiin kuivuneeksi ja nälkiintyneeksi. Se nesteytettiin, sille annettiin ruokaa. Se oli niin nälkäinen, että yritti syödä kupin reunatkin. Pentu sai uuden kodin miehen luona, jolla oli ennestään pari kissaa. Lopussa näytettiin virkku pentu pyörimässä vimmatusti ympäri huushollia. Ikävä koettelemus viemärissä ei näyttänyt painavan mieltä.
Kirjoitan tästä asiasta siksi, että tämä ihmisen olemuksessa oleva syvä ristiriita hämmentää minua aina. Ihmiset ovat toisaalta niin julmia, että ylläpitävät lihateollisuutta, joka merkitsee helvetillisiä oloja esimerkiksi sikojen kaltaisille älykkäille olennoille, mutta toisaalta ovat valmiita käynnistämään ison koneiston pelastaakseen yhden kissanpennun.
Ihmiskunnan historia on julmuuksien historiaa, vaikka toisaalta meissä on tämä järjetön ulottuvuus, että voimme yhtäkkiä tuntea kaiken voittavaa myötätuntoa jotain yhtä surkeaa pientä olentoa kohtaan, jonka ehkä voimme pelastaa.
En oikein osaa päättää, onko tämä ihmisyyteen kuuluva piirre kaunis vai kauhistuttava.
perjantai 7. toukokuuta 2010
Viestintää
Hain markkinointiviestinnän kurssille, jonka pitäisi alkaa ensi maanantaina. Ajattelin nimittäin, että tässä pitää nyt vielä jotain keksiä ennen eläkettä. Viime maanantaina tuli viesti, että kurssi toteutuu ja että minutkin on kelpuutettu sinne. Minulle luvattiin lähettää kutsu koulutukseen. Eiliseen mennessä kutsua ei ollut tullut, joten lähetin kurssisihteerille kyselyn, että mihinkäs se minun kutsuni on unohtunut. Haluaisin nimittäin tietää, että mihin kellonaikaan ja mihin huoneeseen minun pitäisi maanantaina raahautua. Sähköpostiini tuli ilmoitus, että kurssisihteeri on lomalla.
Jos joku olisi minulle kaksikymmentä vuotta sitten kertonut, että elämässäni tulee vaihe, jolloin vakavasti harkitsen markkinointiasioiden opiskelua, olisin sanonut lujasti, että sellaiseen ihmisten huijaamiseen minä en ikinä ryhdy. Mutta näin elämä koulii.
Nyt mietin vaan, että onkohan tällä oppilaitoksella vielä jotain säätämistä markkinointiviestinnässä, kun minut on selvästikin unohdettu? Olen nyt lähdössä mökille, enkä siis vielä tiedä olenko minä maanantaina taas koululainen, vai enkö ole.
Jos joku olisi minulle kaksikymmentä vuotta sitten kertonut, että elämässäni tulee vaihe, jolloin vakavasti harkitsen markkinointiasioiden opiskelua, olisin sanonut lujasti, että sellaiseen ihmisten huijaamiseen minä en ikinä ryhdy. Mutta näin elämä koulii.
Nyt mietin vaan, että onkohan tällä oppilaitoksella vielä jotain säätämistä markkinointiviestinnässä, kun minut on selvästikin unohdettu? Olen nyt lähdössä mökille, enkä siis vielä tiedä olenko minä maanantaina taas koululainen, vai enkö ole.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Heräilen
Nyt olisi mahdollisuus toimia mesenaattina. Susu Petal luovuttaa teostensa myyntitulot lyhentämättöniä ystävänsä taidenäyttelyn kulujen kattamiseksi.
***
Olen heräilemässä talven ankaran työrupeaman jäljiltä. Tajuan, miten itsekeskeinen olen ollut. Olen normaalistikin itsekeskeinen ihminen, mutta kun kirjoitan, olen vielä normaaliakin itsekeskeisempi. Ja minähän kirjoitan melkein aina.
Mistä johtuu, että vasta nyt tässä vaiheessa havahdun siihen ristiriitaan, joka on oman työn ja ihmisen elämään kuuluvien inhimillisten velvotteiden välillä?
Kadehdin kaikkia suuria luovia neroja, joilta suorastaan odotetaan sitä, että he ovat itsekeskeisiä ja moukkamaisia, ja ajattelevat ensisijaisesti vain omaa luovaa prosessiaan synnyttäkseen briljantteja taideteoksia ihailijoiden luettavaksi. Neroja, joiden asema nerona vain kasvaa ja vankistuu sitä mukaa, mitä välinpitämättömämmin ja törkeämmin he käyttäytyvät.
Minun kirjani eivät saa mitään lisäarvoa siitä, että olen veemäinen lähimmäinen. Ei minun maineenikaan siitä kasva. Minä vain menetän kirjoittamisen huumassa ne vähäisetkin ihmissuhteet, joita minulla on.
Mutta niin se vain on, että romaaneja ei oikein pysty kirjoittamaan, jos ei niiden maailmaan uppoudu. Ja kun siihen maailmaan uppoutuu, ympäröivä todellisuus muuttuu varjomaiseksi, eivätkä voimat riitä vastaamaan kaikkiin sen tuomiin haasteisiin. Joihinkin riittää, mutta ei kaikkiin. Usein hoitamatta jäävät ne asiat, jotka eivät jatkuvasti muistuta itsestään. Ennen vanhaan huomasin, että kissat ja koirat tuli yleensä aina ruokittua kirjoittamisenkin ohessa, mutta kukat saattoivat jäädä kastelematta, koska ne olivat hiljaa. Siitä tulikin mieleen, että pitää käydä katsomassa vieläkö rahapuu ja jukkapalmu ovat hengissä.
***
Olen heräilemässä talven ankaran työrupeaman jäljiltä. Tajuan, miten itsekeskeinen olen ollut. Olen normaalistikin itsekeskeinen ihminen, mutta kun kirjoitan, olen vielä normaaliakin itsekeskeisempi. Ja minähän kirjoitan melkein aina.
Mistä johtuu, että vasta nyt tässä vaiheessa havahdun siihen ristiriitaan, joka on oman työn ja ihmisen elämään kuuluvien inhimillisten velvotteiden välillä?
Kadehdin kaikkia suuria luovia neroja, joilta suorastaan odotetaan sitä, että he ovat itsekeskeisiä ja moukkamaisia, ja ajattelevat ensisijaisesti vain omaa luovaa prosessiaan synnyttäkseen briljantteja taideteoksia ihailijoiden luettavaksi. Neroja, joiden asema nerona vain kasvaa ja vankistuu sitä mukaa, mitä välinpitämättömämmin ja törkeämmin he käyttäytyvät.
Minun kirjani eivät saa mitään lisäarvoa siitä, että olen veemäinen lähimmäinen. Ei minun maineenikaan siitä kasva. Minä vain menetän kirjoittamisen huumassa ne vähäisetkin ihmissuhteet, joita minulla on.
Mutta niin se vain on, että romaaneja ei oikein pysty kirjoittamaan, jos ei niiden maailmaan uppoudu. Ja kun siihen maailmaan uppoutuu, ympäröivä todellisuus muuttuu varjomaiseksi, eivätkä voimat riitä vastaamaan kaikkiin sen tuomiin haasteisiin. Joihinkin riittää, mutta ei kaikkiin. Usein hoitamatta jäävät ne asiat, jotka eivät jatkuvasti muistuta itsestään. Ennen vanhaan huomasin, että kissat ja koirat tuli yleensä aina ruokittua kirjoittamisenkin ohessa, mutta kukat saattoivat jäädä kastelematta, koska ne olivat hiljaa. Siitä tulikin mieleen, että pitää käydä katsomassa vieläkö rahapuu ja jukkapalmu ovat hengissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
